Minulla ei oikeastaan ollut mitään erityistä syytä, miksi aloitin viulun soittamisen. Ei ollut ystäviä tai sukulaisia, jotka soittaisivat jotain soitinta, saatikka sitten viulua. En itsekkään ollut kiinnittänyt huomiota, että olisin jotenkin musikaalinen, tai että minua edes kiinnostaisi minkäänlainen musiikki tai soittaminen. En muutenkaan edes ollut miettinyt asiaa. Mietin vain, että monet kappaleet, joissa kuului viulu, olivat kauniita. Yhtenä päivänä minä vain päätin, että haluan viulun, ja opetella soittamaan sitä. Se tuli ihan tyhjästä. Kaikki olivat hyvin epäluuloisia minun haluuni soittaa. Viulu oli kuulemma niin vaikea soitin. Minulla ei ollut syytä, tai mitään perustelua, miksi haluaisin soittaa. En siis viulua heti saanut.

Aikaa oli kulunut jo yli puoli vuotta, kun otin asian taas puheeksi. En ollut vieläkään luopunut halustani soittaa. Silloin oli syksy, ja vihdoin minun toiveeseeni myönnyttiin. Sain viulun. Se oli aika vaatimaton. Sellainen halpa mattapintainen tummanruskea viulu. Minä kuitenkin tykkäsin siitä kovasti. Tärkeintä oli, että se toimi. Muulla ei oikein ollut väliä. Ja enhän minä sitten tietenkään ollut edes ajatellut, että kannattaisi mennä ihan soittotunneille opettelemaan. Yritin itse opetella. Eihän siitä mitään tullut. Ei minulla ollut edes olkatukea, sillä en tiennyt, että sellainenkin pitäisi olla. En osannut yhtikäs mitään. Ja lopulta sitten päädyin niille soittotunneille.

Kun menin ensimmäiselle tunnille, kaikesta tuli vain paljon helpompaa. Opin vähän sitä miten oikeasti pitää soittaa. Kaikki käden asennot ja oikeat äänet. Ärsytti kuiteskin, kun aluksi piti soittaa vain vapaita kieliä. Olisin jo halunnut päästä oikeasti soittamaan.

En jaksanut opetella lukemaan nuotteja. Opettelin kaikki kappaleet korvakuulon ja lihasmuistin avulla. Se oli sillä tavoin hyödyllistä, että ainakin opettelin kaikki ulkoa helposti. Tein niin varmaan vuoden ajan, mutta pakkohan se nyt on myöntää, että kun minä niitä nuotteja sitten vähitellen opin lukemaan, tuli vaikeampien ja nopeimpien kappaleiden soittamisesta helpompaa. Oli hyvä, että pääsin eteenpäin osaamisessa.

Kun pääsin eteenpäin, sain myös soittaa sellaisia kappaleita, joista pidän eniten. Tykkään soittaa enemmän sellaisia nopeita kappaleita. Olen sen verran kärsimätön, että jos on liikaa pitkiä nuotteja, niin soitan ne liian lyhyesti. En melkein ikinä jaksa opetella oikeita ääniä. Haluan vain soittaa nopeasti. Välillä ihan liian nopeasti. Kun aloin sitten toista vuotta soittamaan, jouduin opiskella musiikin teoriaa. Ja voin sanoa, että siitä en tykännyt sitten lainkaan. En ole ikinä ollut niinkään tarkka tällaisissa teoreettisissa asioissa. Asiat aina on vähän miten on. En ole ikinä miettinyt mikä on just se virallisesti oikea tapa soittaa. Se on tärkeintä, että se kuulostaa hyvältä, ainakin siis mun mielestä. Kyllähän sekin musiikkia on, vaikka ei välttämättä ole just tismalleen niin kun pitäisi olla. Mutta olenhan minä niilläkin teoriatunneilla jonkin verran jotain oppinut, että ei se mitään turhaa ole.

Soittaminen voi joskus olla melko raskasta. Tuntuu siltä, että ei millään jaksaisi opetella uusia asioita, ja ei ole yhtään motivaatiota soittaa. Niinä hetkinä mä pidän taukoa soittamisesta. En siis pidä mitään pieniä taukoja, vaan ihan viikon pituisia. Olen huomannut, että siitä on oikeasti aika paljon hyötyä. Seuraavalla soittotunnilla onkin yhtäkkiä mennyt paljon paremmin, vaikka en ole soittanut yhtään. Suosittelen siis pitämään myös pitkiä taukoja. Riippuu vähän, että kuinka pitkä tauko tuntuu itsestään sopivalta.

Mulle on usein puhuttu aika paljon siitä, että mitä mun pitäis tehdä ja mitä ei. Esimerkiksi vaikka, että kuinka paljon ja millon mun pitäis soittaa. Ei kannata ottaa paineita siitä, mitä muut haluavat. Pitää tietää, että pitää kuunnella itseään, ja että se riittää, jos vaan kelpaa itselleen. Ei saa kuitenkaan olla liian kova itseään kohtaan. Kaikki ei loppujen lopuksi ole niin vakavaa.

Nyt olen soittanut vajaa kaksi ja puoli vuotta. En edelleenkään tiedä miksi aloitin soittamaan viulua, ja mistä sain sellasen päähäni. Multa kysytään sitä vähän väliin, ja en oikeastaan tiedä mitä pitäisi sanoa. Kaikelle ei vain aina tarvitse olla jotain syytä.

Venla Hirvonen, 15 v,
Keravan musiikkiopiston oppilas