Aloitin omat sello-opintoni poikkeuksellisen varhain, jo 3-vuotiaana. Vanhempani olivat tietysti ensimmäiset vuodet hyvin tiiviisti osana soittoharrastustani kuskaamassa ja pitämässä huolen, että kaikki tavarat ovat mukana (nuotit, sello, jousi, hartsi…). Suurin ongelma aluksi taisi olla se, että sellotunnit sattuivat päiväunien aikaan, joten nukahtelin toisinaan kesken tunnin. Ihmetystä herätti, kuinka välillä nukahtaminen vaikutti tapahtuvan ennen kuin soitto loppui. Kasvaessani ja vanhetessani aloin itse pitämään huolen tavaroistani. Ollessani 11-vuotias, huomasin kerran orkesteriharjoituksissa, että jouseni oli jäänyt kotiin. Sain opistolta lainaan jousen (joka ei omaan käteeni istunut lainkaan), jolla selvisin sen harjoituksen ajan. Tästä jäi kuitenkin pysyvä muistijälki.

Kerrotaan, että kapellimestarilegenda Jorma Panula opasti joskus orkesteriharjoitukseen tulevia (vapaasti siteerattuna): “Tärkeintä on ottaa kynä mukaan, toiseksi tärkeintä on nuotit, seuraavaksi tärkein on soitin. Vasta viimeisenä tulee soittaja!” Panulalla lienee tarkoituksena ollut painottaa sen merkitystä, ettei samoja asioita käytäisi harjoituksissa moneen kertaan läpi, vaan soittajat merkitsisivät heti ohjeet saatuaan ne nuotteihinsa ylös. Ohjeita tulee harjoituksissa koko soittajistolle, tai vain yhdelle sektiolle, joskus jopa yksittäiselle soittajalle. Nämä ohjeet liittyvät soittotapaan; esimerkiksi karaktääriin tai dynamiikkaan.

Toimin Keravan musiikkiopiston jousiorkesterin Vivanten vetäjänä. Meillä harjoituksissa ohjeet orkesterilaisille käsittävät enimmäkseen sitä, mistä paikasta soittaminen kulloinkin aloitetaan ja ketkä kaikki soittavat mukana. Jonkin verran ohjeistus koskee myös sitä, ettei saa omalla soitolla tai puheella häiritä muiden soittamista. Vivante on Keravan musiikkiopistossa mahdollisten viulu- ja selloryhmien ohella ensimmäinen ryhmäsoittokokemus jousisoittajille, ja sen tarkoitus on ensisijaisesti kehittää yhteissoittotaitoja ja antaa valmiuksia siirtyä seuraavalle orkesterisoiton asteelle, Tantoon.

Työskentelin ennen nykyistä tointani yli 10 vuoden ajan ammattiorkestereissa sellistinä. Olin hyvässä asemassa sikäli, että pääsin soittamaan itseäni taitavampien ja tietävämpien muusikoiden ja kapellimestareiden kanssa. Matkaan tarttui jos jonkinlaista oppia ja tietoa. Kotona ollaan voimakkaasti sitä mieltä, että ainakin kaikki huonot jutut ja vitsit opin muistamaan heti ensikuulemalta…

Samanlaista yhdessä oppimisen kokemusta yritän edistää myös Vivantessa. Samalla, kun toivon voivani opastaa soittajia orkesteriharjoituksissa, toivoisin, että lapset ja nuoret voisivat oppia myös toisiltaan. Yritämme harjoittaa yhdessä kuulemisen taitoa, jotta osaisimme verrata omaa soittoa ympärillä tapahtuvaan. Väistämättä harjoitamme sosiaalisia taitoja myöskin jatkuvasti.

Palataan vielä Jorma Panulan sitaattiin: kynästä olen ehdottomasti samaa mieltä, se on tärkeä. Soitin, ja jousisoittajalle se itseltä kotiin unohtunut jousi; myöskin hyvin tärkeintä. Nuotit on tietysti aina hyvä olla mukana, joskin pidän huolen, että minulta saa lainaan nuotin tai jopa kokonaan uuden kopion tarvittaessa. Entäs sitten soittaja? Tietysti kaikista tärkein! Jos joutuu esimerkiksi sairauden takia olemaan pois harjoituksista, on ensiarvoisen tärkeää ilmoittaa siitä puhelimitse tai sähköpostitse. Ilmoituksia kynän kotiin jäämisestä ei tarvita.

Jos joku ulkopuolinen tarkkailisi toimintaani, kun olen lähdössä kotoani johonkin selloni kanssa, huomaisi hän yhden erikoisen asian tavassani toimia: takki on jo puettu päälle ja kengät on jaloissa, mutta silti selkään nostettu sello lasketaan vielä ovensuussa alas lattialle, ja kotelo avataan. Tämä siksi, että tarkistan vielä kerran jousen olevan mukana. Teen näin, vaikka aikataulu olisi tiukka. Muistijälki jousen unohtamisesta on niin voimakas.

Ville Äyräväinen
sellonsoiton lehtori
Keravan musiikkiopisto