Jaa kirjoitus
Facebook
Twitter
Sähköposti
”Hei ope, mitä sä teet työksesi?” Tämän kysymyksen on moni soitonopettaja saanut kuulla pienen oppilaansa suusta. Joskus ehkä myös oppilaan vanhemman. Kun toimii taideharrastuksen opettajana, on itsekin osa harrastusta. Tästä näkökulmasta tuo ammattipiireissä huvitusta herättävä kysymys onkin ihan ymmärrettävä. Opettaja on opettaja, mutta taideaineiden opettaja on myös taiteilija. Soitonopettajien ammattikoulutus oman instrumenttinsa hallintaan vie useita vuosia, ja sitä on aina edeltänyt koko lapsuus- ja nuoruusiän kestänyt soittoharrastus lukuisine tasosuorituksineen. Musiikkiopistot ovat siis täynnä erityisosaajia, joilla on usein vuosikymmenien kokemus oman instrumenttinsa harjoittamisesta. Opiskeluaikoinani muistan erään orkesterimuusikon sanoneen, että orkesterisoitto on vaativaa ja opettaminen on vaativaa, mutta näiden töiden yhdistäminen se vasta vaativaa onkin. Ja tokihan minä juuri sen tien valitsin.
Jo lapsena haaveilin opettajan ammatista. Kun muut pikkutytöt leikkivät Barbie-nukeilla, minä järjestelin pehmolelut lattialle puolikaareen, otin ruutuvihkon esille ja aloin pitää niille koulua. Hyvin kuuliaisia olivat oppilaat. Jaksoivat kiltisti harjoitella matematiikan perusteita ja liikuntatunnilla vipeltää kilpaa pitkin lastenhuoneen mattoa, toki vuorotellen ja niin kovaa kuin pikku opettajan käsi vain kulki. Lopuksi vielä arvosanat punakynällä vihkoon. Samoihin aikoihin aloitin soittoharrastukseni, mutta koko peruskouluajan haaveilin silti opettajan ammatista. Huilunsoitto oli kuitenkin niin suuri osa elämääni, etten voinut kuvitella luopuvani siitä. Niinpä lukion jälkeen opiskelin musiikkipedagogiksi eli huilunsoiton opettajaksi. Tässä työssä yhdistyivät haaveeni opettamisesta ja soittamisesta. En silti saanut vielä tarpeekseni soitto-opinnoista ja onnekseni pääsin opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan, jossa sain syventää taitojani huilunsoitossa.
Vastavalmistuneena huilutaiteilijana opetin eräässä musiikkiopistossa ja muistan pienen huilistinalun kanssa käydyn keskustelun. ”Elina, miten kauan sä olet soittanut?” Kerroin soittaneeni silloin noin 20 vuotta. Oppilaan silmät laajenivat kunnioituksesta: ”Oho, mun ukkikin on soittanut klarinettia jotain kakskyt vuotta.” Tänä päivänä 20 vuotta on saanut jo uuden sisällön. Olen toiminut tuon ajan Helsingin kaupunginteatterin ja Svenska Teaternin suurissa musikaaleissa orkesterin huilistina. Olen saanut nyt itse todeta, kuinka vaativaa, vaikkakin myös äärimmäisen antoisaa, muusikon ja opettajan töiden yhdistäminen on. Pelkästään kellon ympäri pyörähtävä työaika asettaa sille usein omat haasteensa.
Mitä siis teen työkseni? Tässä vastaus oppilaan kysymykseen. Aamuisin lähden harjoittelemaan. Kyllä, opekin harjoittelee yhä edelleen. Nuo hetket päivästä ovat minulle pyhiä. Silloin on vain huilu ja minä. Silloin luon itseni yhä uudelleen ja uudelleen. Kuuntelen, kuinka huilu kertoo minulle, miten voin, mitä minulle kuuluu. Puhallan pitkiä ääniä, kuuntelen silmät kiinni sävelten värejä, mielessäni avautuu maisemia menneisiin aikoihin, tutkimattomiin maihin, ikiaikaiseen kauneuteen. Koko kehoni on yhteydessä ääneen, minä soin. Avaan silmäni ja maailma on kaunis. Sitten päästään sormiharjoituksiin ja voinkin sanoa heipat äskeiselle maailmalle, sillä nyt tehdään töitä. Aivot työskentelevät kiivaasti yrittäen ratkoa sormien liikeratojen epätarkkuuksia, analysoida ilmavirran nopeutta ja tarkkailla pysyvätkö huulet oikeassa asennossa. Ja sitten taas ne sormet, totelkaahan nyt! Kun tämä suunnilleen tunnin kestävä lämmittely on tehty, alan soittaa varsinaista musiikkia. Hiljaisuus täyttyy onnistuneilla ja vähemmän onnistuneilla katkelmilla. Otan uudestaan, etsin ja haen parasta mahdollista, kunnes olen tyytyväinen (tai lopen uupunut, turhautunut, mietin alan vaihtoa ja yksisuuntaisen matkalipun ostamista) ja lopetan. Päivät ovat erilaisia. Valmista ei ehkä tullut, eikä ollut tarkoituskaan, mutta minä opin jotain ja samalla pidin yllä jo oppimaani. Tästä on kyse myös oppilaiden soittoharrastuksessa. Opitaan yksityiskohtia, jotka pidemmän ajan kuluttua muodostavat kokonaisen taideteoksen. Uutta taitoa ei synny ilman ponnisteluita eikä kokonaisuutta ilman yksityiskohtia.
Aamuharjoittelun jälkeen on aika alkaa valmistautua iltapäivän opetustyöhön, josta välillä jatkan vielä matkaani illan teatteriesitykseen. On kiinnostavaa kuunnella oppilaiden soittoa ja peilata sitä aamuiseen harjoitteluuni. Jaahas, puhallus ohjautuu nyt väärin, kokeillaanpa tätä aiemmin soittamaani harjoitusta. Kappas vain, sormien epätarkka synkroni aiheuttaa legatojen särkymisen, niinhän minullekin kävi tässä vähän aikaa sitten, kokeillaanpa tätä harjoitusta. Oma aktiivinen harjoittelu linkittyy saumattomasti soitonopetukseen. Samassa veneessä ollaan oppilaiden kanssa, samankaltaisten pulmien äärellä. Mutta vaikka soitonopetus on pitkälti teknisten taitojen opettamista, on se ensisijaisesti aina henkistä työtä. Oppilas saattaa turhautua, jos vaikea kohta ei onnistu. Koulupäivä on ehkä ollut raskas, eikä keskittyminen riitä. Oppilaat tulevat soittotunnille näyttämään sen mitä osaavat, mutta myös sen mitä eivät osaa. Silloin ollaan herkässä ja haavoittuvassa tilassa, olkoonkin sitten kyse vain harrastuksesta. Siksi on tärkeää, että opettaja näkee oppilaassa aina kokonaisen ihmisen.
Sama tilanne on orkesterisoittajalla, joka tarjoaa parastaan muiden kuullen, mutta aina ei onnistu. Silloin työyhteisön tuki on ensiarvoisen tärkeää. Soittajien lentävä lause ”häpeällä siitä selviää” naurattaa, mutta tosipaikan tullen itseäni on eniten auttanut kapellimestarin myötätuntoinen katse tai rasitusvamman jälkeen soittamaan palattuani kollegan lausumat sanat: ”Me tykätään susta ihan yhtä paljon, vaikka pilaisit tän ihan kokonaan. Se ei muutu.” Turvallinen työyhteisö auttaa muusikkoa pystymään parhaimpaansa. Tulee rohkeus avata itsensä ja soittaa ulos se, mitä sisällään tuntee, ei pelkkiä oikeita nuotteja. Vain turvallisessa ja virheitä sallivassa ympäristössä myös oppilaan on mahdollista kehittyä soitostaan nauttivaksi musikantiksi. Oman pedagogiikkani perusajatus on, että jokainen oppilas on jonkun rakas lapsi. Tämä pätee myös aikuisoppilaiden kohdalla. Jokaisella on oikeus tulla soittotunnille sellaisena kuin sillä hetkellä on ja kokea olevansa hyväksytty omana itsenään. Silloin luokkahuoneesta tulee tila, jossa myös taide uskaltaa syntyä.
Elina Tyni
Musiikin maisteri
Musiikkipedagogi
Keravan musiikkiopiston huilunsoiton opettaja
Tilaa uutiskirjeemme:
toimisto@keravanmusiikkiopisto.fi