Sain ensimmäisen soittimeni joululahjaksi 7-vuotiaana: se oli melodika eli ”meluvika” niin kuin isoveljeni sitä nimittivät. Olin ilmeisesti musikaalinen, sillä olen laulanut siitä lähtien, kun opin puhumaan. Mielilauluni silloin oli Hootenanny Trion ”Halitulijallaa”, etenkin se kohta missä ”pelimanni pellossa pötkötti”.

Meillä kotona oli radio koko ajan päällä. Imin sieltä kaikkea musiikkia klassisesta rockiin. Isäni lauleskeli mielellään iskelmiä touhutessaan kotiaskareita ja työskennellessään kotimme yhteydessä olleessa kaupassa. Itsellenikin vanhat iskelmät ovat mieluista kuunneltavaa, erityisesti 50-luvun jazz-tyyppiset kappaleet. The Beatles kolahti minulle jo 4-5 -vuotiaana minua yli kymmenen vuotta vanhempien serkkujeni ja toisen isoveljeni kautta. The Beatlesista tuli koko elämäni mittainen rakkaus.

Kansakoulussa pidin paljon laulamisesta, mutta olin aika ujo; en siis uskaltanut esiintyä missään. Neljännellä luokalla Savion koulussa tapahtui sitten seuraavanlainen episodi. Meillä oli laulukoe eli hyvin jännittävä asia: laulat luokan edessä opettajan säestyksellä kaikkien muiden kuunnellessa. Olin laulanut oman osuuteni ja kaikki olivat aivan hiljaa. Yhtäkkiä opettaja Kaarina Palmu, iso möreä-ääninen nainen, nousee pianon takaa ja sanoo melkein vihaisella äänellä: ”Poika perhana! Miksi et ole sanonut, että osaat laulaa!” No, siitä lähtien olin laulamassa kaikissa keskusradion aamunavauksissa kuoron eturivissä.

Varsinainen herätys musiikin harrastamiseen tapahtui oppikoulussa. Musiikin opettaja Liisa Kivekäs oli kaiken takana. Ihastuin ensi soitolta nokkahuiluun ja hän huomasi tämän. Soitin pian koulun nokkahuiluorkesterissa sekä sopraano- että alttonokkahuilua. Oppikoulun ensimmäisen luokan keväällä Liisa ehdotti, että alkaisin soittaa poikkihuilua, sillä juuri valmistunut huilunopettaja Leena Mäkilä tarvitsi oppilaita. Vanhemmat ostivat minulle huilun ja sen jälkeen se on ollut menoa. Innostuin musiikista todella paljon: soitin koulun orkesterissa, lauloin kuorossa sekä lukioaikana myös koulun big-bändissä. Sen esityksissä lauloin myös ensimäistä kertaa solistina. Olin näin päässyt vuosien mittaan ujoudestani eroon.

Bändisoitosta aukesi uusi elämä

Harrastin myös samaan aikaan aktiivisesti liikuntaa ja pelasin pesäpalloa Keravan Pallokerhon ykkösjoukkueessa. Sitä kautta pääsin mukaan tärkeään asiaan: bändiin! Joukkueessani pelasi Jouni Kytökari, joka oli yhdessä yhtyeessä kitaristina. Hän oli jollain pelimatkalla kuullut lauluani, kun olin laulanut suihkussa Deep Purplen kappaletta pelin jälkeen. Hän kysyi, tulisinko laulajaksi heidän yhtyeeseensä. Syntyi The Albert Laine Group ja minulle aukesi jälleen uusi elämä.

Bändisoitto ja siihen heittäytyminen on jotain aivan uskomatonta. Tuntuu, että muu maailma häviää. Jokainen keikka on eräänlainen seikkailu, jossa päämäärä on hyvä olo itselle sekä yleisölle. Kun alkuun päästiin, niin soitto on jatkunut yli neljäkymmentä vuotta. Soitto vei minua suomalaisten huippubändien levyille sekä esiintymislavoille, joissa en olisi voinut koskaan kuvitellakaan esiintyväni.

Lothar-yhtye oli minulle aikanaan tärkein asia ikinä. Soitimme pelkästään cover-kappaleita, mutta Mikko Karmila sovitti kappaleet niin, että niistä tuli meidän omia kappaleitamme. Soitimme monta vuotta kaikissa Kermun tilaisuuksissa ja aloimme saada nimeä myös muualla. Maineemme alkoi kasvaa, mutta Lotharin tarina päättyi elämäni ehkä hirveimpään tapahtumaan: Lapilan nuorisotalon paloon 1.4.1990.

Bändimme rumpali ja erittäin hyvä ystäväni Jallu Mantila oli mennyt laittamaan rumpuja valmiiksi seuraavan aamun rumputunteja varten, mutta oli nukahtanut tupakan kanssa ja aiheutti oman menehtymisensä sekä yli 1,5 miljoonan markan soittimien menetyksen.

Lapilan palon jälkeen perustimme kolmen muun ystäväni kanssa Riitasointu Oy musiikkikaupan. Ostimme Partituuri Oy:n bändisoitin osaston, koska Kirsti Mäki halusi keskittyä liikkeessään klassisen musiikin soittimiin. Samalla Kermu haki johdollani soittajilleen uusia soittotiloja ja kaupunki osoitti meille entisen neulomotehtaan tilat Ahjosta. Loppukesästä 1990 aloitimme tilojen muokkaamisen bändikäyttöön. Teimme ympärivuorokautisia päiviä ja kaikki toimijat tekivät pyyteetöntä työtä. Se oli todellista yhteisöllisyyttä!! Syksyyn mennessä saimme uudet treenitilat sekä Kermulle että Keravan musiikkiopiston bändipuolelle. Riitasointu valitettavasti kaatui 1990-luvun lamaan.

Kesällä 1991 Riitasointun liikkeeseen tuli katselemaan kitaroita Kari Jurvanen. Juteltiin hetki ja hän kysyi voisimmeko jammailla. No, soittelimme siinä muutaman biisin mm. Beatlesia sekä Jethro Tullia. Meillä synkkasi saman tien ja soitto on jatkunut näihin päiviin asti.

Musiikki kantaa seuraaviin sukupolviin

Minua on pyydetty useampiinkin yhtyeisiin sekä vierailemaan eri artistien levyjen äänityksiin. Nykyisiä yhtyeitäni ovat Sydänyön rytmi sekä soittoyhteisö KeRuPi eli Keravan Rumpu ja Pilli. Upeaa on ollut päästä näkemään ja kokemaan musiikin koko genre sekä ilo minkä yhdessä soittaminen voi tuoda.

1992 joulukuussa tapasin vaimoni Annin. Silloin päätin jättää Kermun ja keskittyä viimeistelemään luokanopettajaopintoni. Mutta ei musiikki jäänyt missään vaiheessa taka-alalle.

Soittaminen ja esiintyminen on ollut minulle viimeisten vuosikymmenien aikana elämäni suurin asia. Työssäni luokanopettajana pääsen toki esiintymään joka päivä, mutta se, että pääset lavalle ja sen jälkeen kuulet kuulijoilta positiivista palautetta, on suuri asia elämässäni.

Musiikki on ollut minulle koko elämän mittainen harrastus. Se kantaa myös seuraaviin sukupolviin, sillä poikani Iikka ja Otso ovat kouluttautuneet ammattimuusikoiksi ja yhteinen harrastus vaimoni Annin kanssa on tärkeä asia. Lisäksi olen saanut suuren joukon ystäviä ja tuttavia, jotka ovat jakaneet vuosikymmenien mittaista soittouraa kanssani. Kiitos myös heille.

Ilman musiikkia en olisi se mikä olen nyt. Ja onneksi musiikki olemassa edelleen!

Pasi Puolakka
luokanopettaja
Keravan musiikkiopistoyhdistys ry:n hallituksen jäsen